Johdanto

1. JOHDANTO

1.1. Alkusanat
1.2. Tutkimusaihe
1.3. Karhu-nimitys
1.4. Karhu - Suomen kansalliseläin
1.5. Karhumodernisaatio



1. JOHDANTO

1.1. Alkusanat

Omalle Rollo Arkas Karvakörrille ja Kultaturkille!

Hunajansyöjä, Metsän omena, Kevytjalka, Vanha mies turkissa, Karhu, tule ulos! Kuole omasta tahdostasi! Isoisä, Mustaruoka! Tämä tyttö on naimisissa karhun kanssa. Kuka hallitsee vuoristossa, karhu! Olet syönyt paljon marjoja, Olet ottanut kiinni monta kalaa, Olet säikähdyttänyt monta ihmistä! (Snyder 1960, alaviite 1, Shepard & Sanders 1985, 178 mukaan.) (Kuva 1.)

Kaikki alkoi siitä, kun muutamia vuosia sitten ostin hyvin luonnollisen näköisen karhumaskotin (alaviite 2). Rollo Arkas Karvakörriksi ristimästäni karhuherrasta ei tullut minulle pelkkää koriste-esinettä, vaan keksin sille muutakin käyttöä. Aloin puhumaan sille kaikenlaista, ensin vähän sitten enemmän. Nykyisin se on kuin ottolapseni ja kotieläimeni. Keskustelut Rollon (ja Kultaturkin) kanssa ovat olleet edesauttamassa tämän tutkielman syntymistä. Haluan osoittaa kiitokseni Rollolle ja kaikille muille karhuystävilleni!

Olen kotoisin maaseudulta. Meillä kotona oli monenlaisia kotieläimiä - koira, kissoja, kaneja, kanoja ja kukkoja, lehmiä ja härkiä sekä jokunen hevonen 1970 -luvulla. Koko lapsuusajan ruokin ja hoidin lehmien vasikoita. Olen aina pitänyt eläimistä. Kotikarjanhoito oli - ainakin näin jälkikäteen ajateltuna - mielenkiintoista ja antoisaa puuhastelua. Siinä tunsi itsensä eläinten johtajaksi (tai ainakin hoitajaksi). Eräs karhuihin liittyvä tapaus jo lapsuuden ajoilta oli useasti toistunut uni, jossa oli karhu meidän ulkohussin takana. Unessa isä tappoi sen tai ainakin yritti niin tehdä. Melkoinen enneuni oikeastaan! Sysmän metsissä ei juurikaan karhuja asustele. Koko elinaikanani en ole nähnyt elävää karhua muutoin kuin eläintarhassa. Näistä omakohtaisista kokemuksista käsin lähdin luomaan tutkimustani karhun kulttuurihistoriasta.

Heti alussa jo huomasin, että karhussahan on puolensa ja monenlaisia puolia tosiaan. Esitin itselleni kysymyksen: Millaisia ovat karhun suhteet muuhun maailmaan? Mikä on karhun paikka yhteiskunnassamme: luonto, lasten huone vaiko ehkä taivas? Onko karhu muutakin kuin karhu? Luettuani karhukirjallisuutta oivalsin, että karhun historia on varsin mielenkiintoinen. Karhu edustaa eläinmaailman yläluokkaa, "kuninkaallista korkeutta". Jumaluus, esi-isyys ja kuninkaallisuus - ovat sanoja, jotka värittävät yleisesti tekstejä ja puheita karhun syntyjuurista. Kärjistetysti voidaan sanoa, että mennyt maailma piti karhua jumalana, kun taas nykymaailma on tehnyt siitä ihmisen.


1.2. Tutkimusaihe

Tämä pro gradu tutkii siis karhuja, joita nykyisin elää Suomen metsissä noin 1 000 yksilöä. Suomen ruskeakarhut ovat vain pieni ripaus koko maailman miljoonista karhuyksilöistä. Tämän lisäksi karhulla voidaan tarkoittaa muutakin. Todellisten karhujen lisäksi on olemassa "piirrettyjä ja täytettyjä karhuja", joita voi löytää lähes joka lapsen lelujen joukosta. Nämä ovat yleensä karhunnäköisiä, mutta muilta ominaisuuksiltaan enemmänkin kuin ihmisiä. Eräät laskevat joukkoon mukaan myös "verokarhun" ja muut symboliset karhut.

Karhu tutkimuskohteena on siitä suosiollinen, että sen ulottuvuudet pystyy jopa yksittäinen tutkija hahmottamaan melko lyhyessä ajassa. Helposti havaitsee karhun "kolminaisuuden": eläin-, ihmis- ja jumalapuolen. Jaottelun olen itse kehittänyt tutkielman kuluessa. Lähes kaiken karhusta puhumisen pystyy sijoittamaan tähän kolmijakoon. Eläintasolla tarkastellaan karhueläimen todellista elämää; ihmistasolla kuvataan ihmismäisen karhun psyykkisiä ja sosiaalisia ulottuvuuksia; ja viimeksi jumalatasolla keskitytään myyttien karhun eksistentiaalisiin ja hengellisiin puoliin. Ikivanhan määritelmän mukaan kulttuuri muodostuu kolmesta osasta: tieteestä, taiteesta ja uskonnosta (Koskinen 1996, 187). Nämä kulttuurin osa-alueet vastaavat karkeasti ottaen tämän tutkielman kolmea tarkastelutasoa.

Karhu on aina ollut yksi metsiemme eläimistä (eläintaso), jota menneet ja nykyiset kulttuurintekijät ovat ihmisenkaltaistaneet (ihmistaso), lisäksi se on pohjoisten kansojen folkloren mukaan muinainen esi-isämme ja jumalanpoika (jumalataso). Eri alojen tutkijat ovat ymmärtäneet, selittäneet ja tulkinneet karhua erilaisista näkökulmista käsin. Yksi on tarkastellut karhua biologiselta kannalta, kun taas jonkun toisen näkökulma on pohjautunut kansanperinteen tutkimukseen. Tutkimustulokset ovat tunnetusti riippuvaisia myös tutkijahenkilöistä. Tutkijoiden omat intressit ja tarkoitusperät vaikuttavat jo tutkimusaineiston hankinnassa ja lähteiden valinnassa. Karhun tarkasteluun sopivia näkökulmia on olemassa lukuisa määrä. Jari Aro (1993, 88) on tämän asian ytimekkäästi ilmaissut seuraavaan tapaan:

"Viisi sokeaa tunnustelee norsua käsillään. Yksi heistä koskettelee kärsää, toinen jalkaa, kolmas korvaa, neljäs häntää, viides selkää. Jokainen heistä väittää omien havaintojensa pohjalta tietävänsä, millainen norsu on".

Luonnossa elävät karhut kuuluvat ennen muuta luonnontieteiden ja maa- ja metsätaloustieteiden tutkimusaiheisiin. Kulttuurin piirissä elävät ns. "ihmiskarhut" ovat kaunokirjallisuuden, satujen ja piirroselokuvien keskeisiä hahmoja. Näitä ihmisenkaltaisia kulttuurikarhuja, samoin kuin myyttien yliluonnollisia jumalakarhuja, ovat tutkineet ainakin kirjallisuuden ja kansanperinteen tutkijat. Yhteiskuntatieteellistä karhututkimusta ei juurikaan ole esiintynyt, ja itse asiassa: minkälaista rakenne- tai toimintateoreettinen karhusosiologia edes voisi olla? Varmasti on niin, että sosiologin tekemä karhututkimus pakostakin painottuu edellä mainittujen tutkimusorientaatioiden suuntaan, ennen muuta kirjallisuuden ja kansanperinteen eli kulttuurin tutkimukseksi. Toisaalta nykypäivänä "city- ja häirikkökarhuista" käydään varsin laajaa julkista keskustelua, niin että tältä saralta löytyy jo yhteiskunnallisuutta sosiologiallekin. Karhu on oikeastaan aika muodikas aihevalinta nykyisen mediakohun aikana.

Kaiken kaikkiaan Suomessa karhuista on melko vähän kirjoitettu kirjoja ja tutkimuksia. Karhuista on tehty tutkimuksia kaikilta edellä mainitulta kolmelta lohkolta erikseen. Kaikilta aihealueen osalohkoilta löytyy muutamasta kymmeneen teosta kultakin. Lisäksi karhua sivuavia tutkimuksia, joissa karhu on lähinnä vain taustatekijänä, on olemassa ainakin satoja. Karhu on luonnollisesti ollut lisäksi miljoonien eläinhakuteosten kestoaihe läpi vuosisatojen. Tietooni ei ole tullut vastaavanlaista, koko aihepiirin kattavaa, suomenkielistä tutkimusta. Aihepiirin kokonaistutkimus puuttuu siis edelleen. Tämä tutkielma pyrkii paikkaamaan tätä puutetta; tässä seikassa on tämän tutkielman erityislaatuisuus.

Entä onko karhuaiheisen tiedon hankkiminen ja uudelleenarviointi mielekästä? Luin Hirsjärvi, Remes & Sajavaara (1997, 59, alaviite 3) teoksesta A. J. Rothin (1989) siteerauksen: "Jos valitset oikean aiheen, sinulla on oivat mahdollisuudet tehdä hyvä (tai erinomainen tutkimus). Jos valitset väärän aiheen, et todennäköisesti voi tuottaa hyvää tutkimusta". Hyvä tutkimus syntyy siis vain hyvästä tutkimusaiheesta. Minulla on mielestäni aika hyvä aihe. Moni saattaisi pitää karhuteemaa melko marginaalisena, mutta mielestäni minkä tahansa aiheen kautta pystyy esittämään olennaisia huomioita myös laajemmista yleismaailmallisista seikoista.


1.3. Karhu-nimitys

Voidaan sanoa, että "rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta tuskin yhdelläkään eläimellä yhtä monta kuin karhulla" (Holopainen 1999). Nirvi (1944) on perusteellisesti käynyt läpi karhun nimityksiä (ks. Haavio 1968, 77 mukaan). Kansanrunousarkiston tutkija Juha Nirkko on samoin tutkinut karhun nimityksiä. Nirkko löysi karhulle kaikkiaan parisataa erilaista nimitystä. Nimityksissä on mukana Lapin vaikutusta. Sana 'karhu' viittaa karhun karhean karvaiseen turkkiin. (ks. Grünthal 1998 mukaan.) Maailmanlaajuisesti karhusta käytetään kolmenlaisia nimityksiä: Ensinnäkin saksankielisiä 'bear'-, toiseksi latinankielisiä 'ursus'- ja kolmanneksi kreikkalaista syntyperää olevia 'arctos'-sukuisia nimityksiä. (Alaviite 4, ks. tarkemmin Shepard & Sanders 1986, xiii-xix.)

Suomen kielessä on monia eufemismeja eli korvaavia ilmauksia karhu-sanalle. Ne kuvaavat kukin jotakin karhuun liittyvää seikkaa. Karhun kävelytapaa kuvaa ylätyylinen ilmaus Kontio. Peiteniminä käytetään, tietyllä äänenpainolla lausuttuna, sanoja: Hän, Itse, Jumalanvilja, Kainunpoika, Matti, Mehtä, Mehtäläinen, Metsä, Metsänhaltija, Metsän mies, Metsän ukko, Metän elukka, Nokinen mies, Nokinen poika, Ohto, Osmo, Otso, Otsonen, Otto, Se, Vanha Antti, Vieras. Ihmisen ja karhun sukulaissuhteeseen liittyviä mielisteleviä ilmauksia ovat: Esi-isä, Haltia, Isokäpälä, Jumala, Jumalan mies, Kaima, Kouki, Kouko, Kouvo, Metsänvaari, Mettän vanhus, Mies, Suuremmainen, Suuri herra, Tätinipoika, Äijä. Pelotteluun käytetään sanoja: Mönninkäinen, Mörkö, Kurko ja Pöppö. (Haavio 1968, 77; Halme 1998, 7; Karhu 1947, 9-10; Kovalainen & Seppo 1998, 77.)

Karhuvirsissä ja erilaisissa loitsuissa karhua nimitetään Ukoksi ja Ukkoseksi. Pohjois-Pohjanmaalla karhua kutsutaan Äijäksi. (Haavio 1968, 77.) Muita arvovaltaisia karhun nimityksiä ovat mm. Korvenherra, Korven kuningas, Kultaherra, Metsän kulta ja hopea, Metsän (kultainen) kuningas, Metsän (kultainen) omena (Leinonen & Suominen 1991, 21). Karhua kutsutaan vastaavin maineilmauksin kuin Tapiota, metsänkuningasta. Samoin metsän emäntä Mielikin monia rinnakkaisnimiä käytetään myös karhusta. (Karhu 1947, 12-13.) Karhun tunnetuimmat lempinimet ovat Mesikämmen ja Nalle. Näistä Mesikämmen (engl. Bruin, alaviite 5) on yleisin ja eniten käytetty. Mesikämmen-nimitys kuvaa karhun hunajan syöntihaluja. (emt, 80.) Harvemmin käytettyjä karhun nimityksiä ovat lisäksi: Hallavannahka, Isomminen, Karvalallu, Leilipää, Mesijä, Mörö, Mössikkä, Pökkä, Pöykäre, Vaaranvierijä ja Viljakontti. (Halkka 1988, 33-35; Halme 1998.)

Entisaikoina karhua saatettiin kunnioittaa siinä määrin, että sen nimeä ei saanut lausua, tai sitä ei saanut kutsua sen oikealla nimellä. Pyhänä pidetyn karhun nimi oli tabu. Tämä tapa on ollut Aasian itäosissa voimissaan aina näihin päiviin saakka. Siperian alkuperäisasukasheimon, ostjakkien, käyttämiä kiertoilmaisuja karhusta ovat olleet mm. Hyvä eläin, Pyhä eläin, Pyhä ukko ja Turkkiukko. Karhun eri osista on käytetty samoin erilaisia kiertoilmaisuja. Karhun päätä on kutsuttu kaupungiksi, suuta mertaksi, hammasta tuuraksi ja silmää tähdeksi, jne. (Gustafsson 1997.) Karhua on sanottu lisäksi monien kansojen keskuudessa mm. Isojalaksi, Kultajalaksi, Maanomistajaksi, Mustaksi elukaksi, Tahmeasuuksi, Töpöhännäksi, Öisin saalistajaksi, jne. (Alaviite 6, ks. tarkemmin Shepard & Sanders 1985, 88-89.)

Suomessa ennen vanhaan kansan parissa karhusta puhuttiin Aikamiehenä, Kusiaisten nuolijana, Lehmänpelkona, Luukyrpänä, Pihkakinttuna tai Pitkävillana (Grünthal 1998; Leinonen & Suominen 1991, 21). Vanhan kansan suhde karhuun oli sekoitus kunnioitusta ja pelkoa. Se näkyi myös kielenkäytössä, kuten Pentti Mäensyrjä (1971, 5) kirjassaan kertoo keskustelustaan erään emännän kanssa:

"Tarinatuokiomme aikana ihmettelin ja ihailin tämän emännän synonyymisanastoa, sillä kertaakaan hän ei maininnut karhua oikealta nimeltään. Sillon uskoin lopullisesti siihen, että karhu ei ole Suomen kansalle mikä tahansa eläin. Se on nimenomaan joku".

1.4. Karhu - Suomen kansalliseläin

Vuonna 1985 Suomen Luonnonsuojeluliitto ja Helsingin Sanomat yhdessä järjestivät kansalliseläinäänestyksen (alaviite 7). Kansalliseläimeksi tuli valituksi ylivoimaisesti karhu. Toiseksi äänestyksessä tuli norppa, muita kannatusta keränneitä olivat hirvi, ilves, orava ja siili. Samaisessa äänestyksessä Suomen kansallislinnuksi valittiin joutsen. Kansallisen identiteetin tunnuksena on yleisesti käytetty juuri eläimiä. Miten karhu oikeastaan kuvaa suomalaisuutta? Suomalaisia on luonnehdittu juroiksi, hiljaisiksi, itsepäisiksi, sisukkaiksi, rehellisiksi ja reiluiksi ihmisiksi. Karhussa on kenties jotakin samaa?. (Poutanen 1985, 10.)

Perinteisesti karhua ollaan totuttu pitämään Venäjän symbolieläimenä, vaikka venäläiset itse eivät sitä ole tietoisesti valtionsa symboliksi valinneet. Lännen poliittiset pilapiirtäjät ovat tehneet karhusta Venäjän symbolin. Karhun kautta on ilmaistu poliittisia estoja ja muita tunteenpurkauksia. (Mäensyrjä 1971, 5.) Lisäksi esimerkiksi eräät ranskalaiset kirjailijat (alaviite 8) ovat kuvanneet kirjoissaan venäläisiä ihmisiä "karhumaisiksi": villeiksi, voimakkaiksi ja takapajuisiksi ihmisiksi, joilla on valtavat karhunnahkaturkistakit päällä heidän kulkiessaan Moskovan kaduilla, joka siksi muistuttaa lähinnä eläintarhaa. Kirjoissa kerrotaan lisäksi siitä, kuinka pitkät, vahvat ja karhumaiset hahmot tervehtivät toinen toisiaan karhumaisella halauksella. (Shepard & Sanders 1985, 155.) Vaikka Pohjois-Aasian kansojen myyteissä karhu on varsin keskeinen hahmo, niin karhusta ei ole siltikään muodostunut mitään idän symbolia, vaan karhu edustaa yhtä hyvin myös länttä. Karhulla on omat vahvat perinteensä myös Pohjois-Amerikassa, lähinnä alkuperäisintiaanien keskuudessa. (Biedermann 1993, 112; Poutanen 1985, 10.)

Suomalaisessa folkloressa ovat kaksi eläintä - karhu ja hirvi - olleet hallitsevassa asemassa. Näistä eläimistä on aikojen saatossa sepitetty lukemattomia satuja, taruja ja legendoja. Suomessa asuvan väestön kerrotaan aikoinaan jakaantuneen kahteen klaaniin, joista toinen palvoi esi-isänään karhua, toinen hirveä. Nämä kaksi metsästävää klaania olivat helluusit ja oksit (alaviite 9). Helluusit pitivät hirveä ja oksit karhua kantaisänään. Karhu oli muinaissuomalaisille okseille metsän ja koko luomakunnan symboli. Karjalaisten ainakin uskotaan olevan karhunpuoleista sukua. Tarina pohjautuu roomalaisen historioitsija Tacituksen kuvaukseen teoksessa Germania (98 jKr.) (alaviite 10). Tacitus piti esittämiään tietoja taruina. Hänen kuvauksen mukaan näillä muinaisihmisillä oli ihmisen kasvot ja piirteet, mutta villieläimen ruumis ja jalat. (Kovalainen & Seppo 1998, 79; Sarmela 1991, 226; Shepard & Sanders 1985, 84.)

Ihmisillä on ollut oikea "viha-rakkaussuhde" karhun kanssa satojen vuosituhansien ajan. Alunperin ihmisen ja karhun välinen suhde perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen. Eräkulttuurissa eläneille suomalaisille karhu oli tärkeä eläin. Metsästäjät liikkuivat karhunpyynnissä kunnioittavasti, sovinnaisia tapoja noudattaen. Karhua ei saanut loukata tai suututtaa. Sitä pidettiin arvokkaana metsän kuninkaana, läheisenä omana sukulaisena, heimoveljenä ja ystävänä. Ihmiset ovat kautta aikojen eläneet yhdessä eläinten kanssa. Karhun kanssa ihmiset ovat kulkeneet samoja polkuja, kalastaneet samoja lohia virrasta, kaivaneet maasta samojen kasvien juuria samoilla seuduilla. Vuosi vuoden jälkeen ihminen ja karhu yhdessä ovat sadonkorjanneet samoja marjoja, siemeniä, pähkinöitä ja muita "maan anteja". Ihmiset kohtasivat karhun kasvoista kasvoihin himoitessaan samoja asioita. Toisinaan metsästäjä pakeni paikalta, toisinaan taas karhu. (Leinonen & Suominen 1991, 20; Rockwell 1991, 1-2; Saksholm 1987, 6; Shepard & Sanders 1985, 71-72.)

Toisaalta karhu on ollut menneisyyden ihmisille merkittävä toimeentulon uhka ja pelon aihe. Alun perin suurpedot olivat siis ihmisten "kilpailijoita" reviirin, ravinnon, yms. suhteen. Metsämiehelle karhu oli haluttu ja arvostettu saalis, mutta karjastaan hoitavalle isännälle suoranainen uhka. Karhua pidettiin yleisesti suurta vahinkoa aiheuttavana petona, joka pyrittiin mahdollisimman tehokkaasti hävittämään lähes sukupuuttoon. (Rockwell 1991, 2; Saksholm 1987, 10-12; Suihko 1986.) Metsässä laidunnetut lehmät olivat karhulle helppo saalis, ja siksi karhu oli menneinä aikoina suden ohella metsän vihatuin eläin. Karhun saaliiksi saattoi joutua perheen lypsävä lehmä tai metsätöissä isännän rekeä vetävä hevonen. Köyhinä aikoina yhdenkin kotieläimen menettäminen oli raskas isku, jonka vuoksi koko perheen tuleva elämä saattoi olla pitkiäkin aikoja vaakalaudalla. Nykyisin ovat asiat toisin, karhut eivät enää juurikaan uhkaa ihmisten hyvinvointia. (Nyholm & Kemilä 1990, 222; Vilmi 1991, 15.)

Suomalaisille karhu on ollut metsän symboli, itse metsä, sen alkuperäisasukas. Karhusta itsestään on käytetty nimeä Metsä. Metsällä on ollut keskeinen sijansa suomalaisessa mielenmaisemassa. Kaukaiset syntyjuuremme ovat metsien ja korpien kätköissä. Kansalliseläimemme elää metsissä niin kuin esi-isämme kauan sitten. (Leinonen & Suominen 1991, 5; Sarmela 1991, 222.) Muinaiskulttuureissa metsällä on ollut melkoinen merkitys. Tätä heijastavat erilaiset metsään liittyneet käsitykset, uskonnollis-maaginen, rituaalinen ja suullinen perinne, mm. tarinat, uskomukset, memoaarit, loitsut ja muut suullisen perinteen lajit. Taiat ja loitsut osoitettiin haltioille, eläimille, ihmisille, metsään ja lukuisille muille persoonallisille ja persoonattomille voimille. Kaskityöhön, metsästykseen ja karjan laiduntamiseen on liittynyt valtava määrä erilaista perinnettä. (Virtanen 1984, 73-74, 79.)


1.5. Karhumodernisaatio

Yhteiskuntatieteissä on tapana selittää lähes mitä tahansa aihetta yhteiskunnallisen modernisaation kautta. Tämänkin tutkielman keskeinen taustamuuttuja on juuri modernisaatio. Yhteiskunnallisen modernisaation myötä traditionaalisista muodoista ollaan siirrytty moderneihin yhteiskuntamuotoihin. Maailman keskeisimmät kulttuurikaudet ovat olleet primitivismi, traditionismi, modernismi ja vasta tulossa oleva postmodernismi. Traditionismia vielä kaukaisempaa menneisyyttä, kaikkein varhaisinta aikaa, on tapana sanoa primitivismiksi, kun taas modernismia seuraavaa tulevaisuutta kutsutaan postmodernismiksi. Moderni ja traditionaalinen sekä edellyttävät että määrittelevät toisiaan. Tämä käsitepari vastaa asioiden luokittelua menneisyydeksi ja nykyisyydeksi.

Yhteiskuntien jatkuva modernisoituminen eli kehittyminen merkitsee muutoksia toiminnan rationaalisuudessa, joka käytännön tasolla merkitsee mm. työnjaon asteen muutoksia, väestön määrän muutoksia, sekularisoitumista, urbanisoitumista, differentioitumista, jne. Kullakin yhteiskuntaelämän osa-alueella (politiikka, uskonto, talouselämä, tiede, taide) tapahtuu omansuuntaistaan kehitystä. Maailma ja ihmiset muuttuvat koko ajan. Ihminen uusintaa selityksiään maailmasta diskursseilla ja repsentaatioilla aina uudelleen ja uudelleen. Teknologinen kehitys muuttaa ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta. Tätä kautta ihmisten jokapäiväinen arkipäivä muuttuu. Muutos on ihmisten sopeutumista ympäristön muutoksiin. Uudessa ympäristössä syntyy uusi järjestelmä, jossa kaikki elämänalueet saavat myös uudet rakenteet. Elinympäristön rakennemuutokset vaikuttavat edelleen niin taloudellisen, sosiaalisen, kuin kulttuurisenkin toimintaan. "Ihminen elää perinteen, arvojen, symbolien tai historiallisten tapahtumien määräämässä arkitodellisuudessa. Ideologiat ja symbolit ovat ympäristösidonnaisia". (Sarmela 1991, 242-244.)

Keräily- ja metsästyskulttuureissa ihmiset käyttivät luonnon kasveja ravinnokseen ja metsästivät metsän eläimiä. Ihmiset muuttivat asuinsijojaan aina vuodenajan ja ravinnon saatavuuden mukaisesti. Primitivismin eli muinaiskulttuurien elinkeinoina olivat metsästys, kalastus ja keräily. Keskiajalla ryhdyttiin harjoittamaan lisäksi pelto- ja kaskiviljelyä sekä karjanhoitoa. Maatalousyhteiskunnan valtakautta voidaan kutsua kulttuurisen traditionismin ajaksi. Maatalouden myötä ihminen alkoi muuttamaan luontoa oman tahtonsa mukaiseksi. Metsiä raivattiin viljelymaiksi, soita ja järviä kuivatettiin runsaamman viljelymaan saamiseksi ja kotieläimiä kesytettiin. Eräissä osissa maapalloa ihmiset elävät edelleenkin vastaavalla tavalla. (Rinkinen 1995, 74.)

Ensivaiheessa muinaisuskontojen myytit ja kultit, myöhemmin kristinuskon periaatteet, toimivat kaiken toiminnan normittajina. Muinaissuomalaisissa kulteissa palvottiin myös karhua, mutta kristinuskon voimistumisen seurauksena kultit menettivät merkityksensä. Kirkko vaihtoi entisten kulttien sijaan uudet; haltijoiden tilalle tulivat pyhimykset ja loitsujen sijaan rukoukset. Kirkko ryhtyi kamppailuun epäpyhää pakanallisuutta vastaan noitavainojen muodossa. Kirkon mielestä tietäjät ja noidat luottivat pahuuden voimiin. Kristillinen perinne alkoi murtamaan uskoa ihmisen tai karhun jälleensyntymiseen. Esikristillisenä aikana senaikaiset isännät ja emännät noudattivat kyllä kirkon oppeja, lukivat Raamattua ja rukoilivat säännöllisesti, mutta toisaalta "maallisen hyvän" (metsästys- ja karjaonni) toivossa saatettiin harjoittaa edelleen riittejä. Karhua vastaan saatettiin suojautua Matti Sarmelan (1991, 236) kuvaamalla tavalla, tervaristejä voitiin piirtää lehmien selkään tai navetan oven pieleen.

Eläinten ja ihmisten suhde muuttui täysin porvarillisen tuotanto- ja elämäntavan seurauksena. Karhu ja yleensä eläimet alettiin kokea "vieraaksi" sivilisaatioprosessin myötä. Kulttuurisessa rakennemuutoksessa karhukin joutui asettumaan uuteen ympäristöön. Karhun asema ihmisten ympäristössä marginalisoitui yhteiskunnallisen kaupungistumisen, teollistumisen ja muun modernisoitumisen myötä. Karhu tehtiin kyvyttömäksi kotieläinten surmaamiseen. Karhuperinteen muodot ovat ajallisesti ja paikallisesti peräisin suurimmalta osaltaan primitiivikulttuurien piiristä, mutta osin vielä myös agraarikulttuurisilta aikakausilta. Suomessa karhulla on ollut jokapäiväistä merkitystä ihmisille metsästys- ja maaseutuyhteisöissä aina tämän vuosisadan alkuun asti. (Buchner 1996, 191, alaviite 11; Sarmela 1991, 235; Suihko 1986; Thomas 1983, alaviite 12.)

Yhteiskunnallinen kehitys on merkinnyt muutoksia ihmisten todellisuuskäsityksissä. Uskosta kirkollisiin auktoriteetteihin ollaan siirrytty luottamaan tieteentekijöiden viisauteen, mikä on merkinnyt muutoksia ihmisten käsityksissä ja uskomuksissa. Itseään alempaan, järjettömään karhuun uskominen tai vieläpä sen palvominen ei enää tuntunut oikein järkevältä kaupunkikulttuurissa. Entisten uskomusten tilalle tärkeimmiksi nostettiin oma järki, tiede ja usko jatkuvaan kehitykseen. Nykyaikainen massakulttuuri ja joukkotiedotus ovat lisänneet kaikenlaista tietoutta asioista, myös tietomme karhusta perustuvat nykyisin näihin lähteisiin. Nykyisin ei enää tarvitse olla karhuasioissakaan pelkkien luulojen ja uskomusten varassa, vaan voi tukeutua erilaisten instituutioiden tuottamaan, tieteellisesti pätevään karhutietoon. Instituutiot työllistävät joukon karhuasiantuntijoita. Eräät tahot ovat esittäneet valittelua sen seikan puolesta, että Suomesta tuntuisi puuttuvan kokonaan todelliset karhuasiantuntijat tai niitä sanotaan olevan vain hyvin harvalukuinen joukko.


VIITTEET:

1) Snyder, Gary (1960): Myths and texts. New York: New Directions.
2) Helsingin Stockmannilta, hintaan noin 200 markkaa.
3) Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. (1997): Tutki ja kirjoita. Kirjayhtymä. Helsinki. Tampere: Tammer-Paino Oy.
4) Monissa kielissä sellaisia sanoja, jotka eivät sinällään viittaa karhuun, mutta joiden merkitys kuitenkin on karhu, tai toisinpäin, on olemassa lisäksi lukuisa määrä.
5) Bruin, "brown", on ruskeaan väriin viittaava karhun nimitys. Englanninkielessä se on ollut karhujen hunajansyöntiin liittyvä nimitys. Saksankielessä se merkitsee karhua ja mikä ettei, ovathan monet karhuista ruskeita. (Shepard & Sanders 1986, xv.)
6) Ulkomailla käytetyistä karhun kiertoilmauksista löytyy lisätietoja: Shepard & Sanders (1985, 87-89) ja Rockwell (1991, 181).
7) Karhu sai ääniä kaikkiaan 5 948 kaikista 22 870:stä annetusta äänestä. Toiseksi tullut norppa sai ääniä puolet vähemmän.
8) Erityisesti kirjailija Marquis Adolph de Custin (Shepard & Sanders 1985, 155).
9) Oksit tulee karhua tarkoittavasta nimityksestä oksi (otso, ohto), kun taas helluusit on peräisin hirveä tarkoittavasta sanasta elg.
10) Teoksessa kerrotaan helluusien ja oksien lisäksi myös fenneistä, jotka tuolloin tarkoittivat lappalaisia.
11) Jutta Buchner on kirjoittanut eläinten kulttuurihistoriasta, eläimien ja ihmisten välisen suhteen historiasta teoksessa: Buchner, J. (1996): Kultur mit Tieren: zur Formierung des bürgerlichen Tierverständnisses im 19. Jahrhundert. Münster: Waxmann.
12) Keith Thomas on kirjoittanut modernisoitumisen vaikutuksesta suhtautumiseemme luontoon ja eläimiin. Thomas, K. (1983): Man and the Natural World. Penguin Books, London.

Etusivu
Tiivistelmä
Johdanto
Tutkimusseloste
Eläintutkimus
Karhulajit
Citykarhut
Karhubisnes Ihmiseläimet
Kulttuurikarhut
Karhusymboliikka
Muinaisusko
Karhukansanusko
Karhumytologia Yliluonnollliset
Lopuksi
Lähteet