KARHUSEURA: eläinkulttuuri

ELÄIN

KULTTUURIEN

TUTKIMUKSESSA

IHMISYYS JA ELÄIMELLISYYS

Kulttuurien tutkimuksen piirissä eläintä ja eläimellisyyttä ollaan käytetty määrittelemään ihmistä ja ihmisyyttä. Tämä on tietysti täysin luonnollista jo siitäkin syystä, että kulttuuritutkimus tutkii perinteisesti ihmisen tekemisiä ja aikaansaannoksia. Kulttuuri on jo käsitteenä leimallisen ihmiskeskeinen. Kulttuurien tutkimuksen eläinkäsitys kuvaakin kaikkea sitä, mikä liitetään eläimeen eläimen itsensä lisäksi.

Ihminen on jäsentänyt erilaisten eläinrepresentaatioiden kautta omaa identiteettiään kautta aikojen. Eläimelle on annettu monenlaisia merkityksiä ihmisyydestä puhuttaessa. Eläintä on kuvattu hyvin yleisesti halveksivasti ja alentuvasti.

Kulttuuri vs. luonto

Kulttuuritutkimuksen perustavimmiksi kategorioiksi ovat muodostuneet jaot ihminen eläimen, kulttuuri luonnon vastakohtana. Nykyaikaisen länsimaisen kehitysideologian mukaan luonto on sivistyksen vastakohta. Luonnolla on arvoa ihmiselle vain, jos se hyödyttää kehitystä. Luonto nähdään ihmisen vastuksena, joka ihmisen on voitettava joko puolustautumalla sen hyökkäyksiltä (myrskyltä, tulvilta, villieläimiltä) tai kesyttämällä sen itselleen alamaiseksi (karjanhoito, maanviljely, tekniikka).

YHTEINEN ALKUPERÄ

Paljon kiistelty aihe on se, kuinka läheinen on ihmisten ja eläinten välinen sukulaisuussuhde?

Monet alan asiantuntijathan väittävät, että biologisessa mielessä myös ihminen on eläin tai eroaa vain vähän muista eläinlajeista. Toisinpäin tulee kuitenkin muistaa, että eläimet eivät ole ihmisiä.

Tutkijoita on kiinnostanut ihmisten ja eläimien väitetty yhteinen alkuperä. Psykologit (mm. Freud ja Jung) ovat pitäneet ihmisen vaistomaista puolta eli piilotajuntaa psyyken eläimellisenä puolena. Heidän mukaansa alkukantaiset vaistot sekä persoonallisuuden villit, brutaalit, kapinalliset ja aggressiiviset puolet todistavat ihmisen ja eläimen yhteisen alkuperän puolesta. Ihmisen psyyke on eräänlainen kaksinaisuus, joka muodostuu toisaalta animaalisista ja toisaalta humanistisista piirteistä.

Dualistinen ihmiskuva

Länsimaisen ajattelun kulmakiviä on ollut näkemys, jonka mukaan sielu edustaa ihmisyyttä ja ruumis ja muu materia taas eläimellisyyttä. Ihmistä on pidetty järkensä ja itsetuntemuksensa tähden arvokkaampana kuin kaikkia muita olentoja. Länsimaisessa dualistisessa ihmiskuvassa korostuu ihmisen ja eläimen, ihmisen ja luonnon, hengen ja materian välinen kuilu.

Eläimellisyyttä vai ihmisyyttä?

Ihmisten syntisyyttä on kuvattu säännönmukaisesti eläimellisyytenä. Eläimellisyyttä on käytetty paljon synti-käsitteen synonyyminä. Eläimellisyyttä tavataan siellä missä ihminen elää syömingeissä, juopottelussa, laiskuudessa, ruumiin himoissa ja muissa paheissa. Ihmisten pahuutta, ei eläimen, on kuvattu eläimellisyytenä. Tämä käytäntö näkyy esimerkiksi kielenkäytössä. Huonoja käytöstapoja tai humalatilaa on kuvattu eläimellisenä.

Ihmisyyden käsitteeseen olisi korkea aika sisällyttää mukaan myös paha ja tuhoava käytös.

Vihollisen monesti aiheeton epäinhimillistäminen ja eläimiksi kutsuminen on ollut varsin yleistä kautta historian. Eläimellisiksi on sanottu ainakin naisia, erirotuisia, alkuperäisyhteisöjä, mielisairaita ja kouluttamattomia henkilöitä. Menneinä aikoina naisia ja alkuperäiskansojen asukkaita pidettiin älyllisesti vajaina, vaistojensa ja viettien ohjailemina olentoina.

Ihmisen psyyken eläimet

Eläimistä puhutaan myös muina kuin konkreettisina eläiminä. Perinteisesti eläimellisyyden käsitteen alla on määritelty näitä kulttuurisia "ihmisen psyyken eläimiä".

Luonnon ja kulttuurin välinen perustava vastakkainasettelu on muodostunut yhtäältä eläimen ja eläimellisyyden eli ruumiillisuuden, aistillisuuden, seksuaalisuuden, naiseuden, tunteiden, halujen, mielikuvituksen, villiyden ja luonnon näkemisestä vastakohtana ihmiselle ja ihmisyydelle eli sielulle, hengelle, jumalallisuudelle, miehisyydelle, järjelle, sivistykselle ja kulttuurille.

Vastakkain ovat olleet pahana pidetty eläimellisyys ja hyvänä pidetty ihmisyys. Eläimellisyyden pitäminen ihmisyyden vastakohtana oli pitkään eräänlainen vaihtoehdoton ja kyseenalaistamaton totuus. Mihin oikeastaan on pohjautunut tällainen lähes luonnolliseksi itsestäänselvyydeksi muodostunut luokittelu?

Toisenlainen arvottaminen

Perinteisesti siis kulttuurin on nähty edustavan hyvää (järjestystä, kehitystä, järkeä, sivistystä) ja luonnon pahaa (kaaosta, alkukantaisuutta, villiyttä). Toki puheenvuoroja myös toisenlaisen arvottamisen tavan puolesta on esitetty kautta aikojen.

Entistä yleisemmäksi on tullut tapa leimata kulttuuri keinotekoisuudeksi. Luonto on alkanut merkitsemään sen vastakohtaa, ennen kaikkea alkuperäisyyttä, pysyvyyttä ja harmonisuutta. Alkuperäisen luonnon mukainen eläin on alkanut edustamaan hyvä, kun taas luonnosta vieraantuneesta ja minuutensa kadottaneesta ihmisestä on tullut pahuuden symboli. Henkisyys sijoitetaan yhä yleisemmin luontoon, eikä sitä enää pidetä ihmisyyden ainutlaatuisena määreenä. Luonto nähdään paratiisimaisena alun täydellisyytenä, sen sijaan kulttuuri edustaa ihmisen epätäydellistä kädenjälkeä.

Kritiikki ja uusi eläinmäisyyden käsite

Alan tutkijat (mm. Suutala ja Vilkka) ovat ryhtyneet kritisoimaan 'eläimellisyyden' -käsitettä. Se on heistä negatiivisesti värittynyt. Eläin nähdään siinä varsin kielteisessä sävyssä. Tutkijat ovatkin ehdottaneet käsitteen korvaamista uudella 'eläinmäisyyden' -käsitteellä, joka on neutraalin myönteinen ilmaus sekä ihmisessä itsessään olevalle että ihmisen ulkopuolella olevalle eläinluonnolle. Eläinmäisyydessä ei ole kyse siis pelkästään eläimenhahmoisista olennoista. Vaikka eläimet luonnostaan eivät ole ihmisenkaltaisia, ovat ihmiset jossakin määrin eläinten kaltaisia.

Tutkijat ovat ehdottaneet, että vallitsevat eläinmielikuvamyytit tulisi purkaa luonnollisina itsestäänselvyyksinä. Samalla kulttuurimme alentavat asenteet ja käytännöt eläimiä kohtaan tulisi pyrkiä muuttamaan, esimerkiksi tiedon lisäämisen avulla. Halventavien mielikuvien tilalle tulisi synnyttää uusia positiivisempia eläinmielikuvia.